Tehokasta ja (silti/siksi?) kivaa!

Vaivaako työpaikalla huono henki? Eikö töihin ole enää kiva mennä? Onko tiimissä toimiminen tahmeaa, tuleeko fiilis että melkein mieluummin painaisi hommia vain itsekseen?

Kun maa on lamassa, media täynnä konkurssiuutisia ja joka puolella kiristetään vyötä, hyväkin työyhteisö saattaa huomata kärsivänsä matalapaineesta. Ei ihme, jos toiveissa alkaa siintää pikainen eläköityminen ja muutto aurinkoiseen Espanjaan... Mutta mistä tsemppimieltä meille, joilla pikavoiton mahdollisuutta ei ole? Tai jotka aidosti tykkäisimme jatkaa työelämässä – kun se ei vaan olisi niin älyttömän turhauttavaa ja huonosti toimivaa?!

Tämän vuoden uusi kiva aluevaltaus yrityksessäni on ollut ”tiimivalmennus”.  Kuten hyvät "tuotteet" yleensäkin, se  on syntynyt kuin itsestään, vuosien varrella kertyneiden voimaannuttavan ryhmätoiminnan oppien varaan (lainausmerkit siksi, että en oikein vielä itsekään tahdo uskoa tuotteen viralliseen statukseen...).   Minulta on usein pyydetty ryhmänohjauskoulutusta, joka antaisi kikkoja ongelmatilanteiden ratkomiseen. En suostu, ensinnäkin koska ongelmalähtöisten koulutusten pitäminen on raskasta, ikävää ja tehotonta. Kuka haluaa koko päivän kuunnella ongelmissa möyrimistä taikka itse möyriä niissä? Koulutettavien pystyvyyden tunne ei möyrimisestä kohene, päinvastoin se saa ryhmänohjauksen tuntumaan entistä pelottavammalta! Toisekseen, paljon hedelmällisempää on aktiivisesti rakentaa hyvä ryhmä ja samalla tehokkaasti ehkäistä useimpien ongelmatilanteiden syntyminen ennalta. Siksi tarjoan ainoastaan motivoivaa ja voimaannuttavaa ryhmäohjauskoulutusta. Se sisältää monia osallistavia käytännön työvälineitä, joiden avulla on helppoa saada aikaan hyvin toimiva, positiivinen ja hauska ryhmä ja myös pitää se sellaisena.

Olen myös työurani aikana ollut osanottajana monissa työyhteisön kehittymispäivissä ja –projekteissa. Kokemukseni niistä on pääsääntöisesti raskas. Ja ilmeisesti samanlaisen kokemuksen jakajia riittää, sillä edelleenkin kuulen tuttavapiiristä tätä kertomusta: Pahimmillaan tusinan verran tai enemmänkin ihmisiä kootaan yhteen kaivamaan ongelmia ja kuuntelemaan muutaman kollegan kiistelyä ja esimiesten / johdon syyttelyä.  Harva on se konsultti, joka pystyy keittämään tällaisesta sopasta kirkkaan ja virvoittavan liemen! Käytännössä käy niin, että kaikki poistuvat pöydästä enemmän tai vähemmän pahoinvoivina eivätkä työilmapiiri tai yhteistoiminnan menetelmät ole ainakaan parantuneet.

Toki joskus on tarpeen myös tunnustaa ja ratkoa ongelmia. Tunnustaminen tarkoittaa sitä, että hyväksytään toistemme kokemus syyttelemättä ja puolustelematta. Ratkominen taas on positiivisten ratkaisukeinojen etsimistä, ei ongelmissa möyrimistä. Yleensä paras tapa ratkomiseen on hyvän lisääminen, sillä se on lähes poikkeuksetta helpompaa ja kivuttomampaa kuin ryhtyä kitkemään huonoa. Ja simsalabim – kun hyvää lähtee lisäämään niin yleensä myös se huono lähtee vähenemään. Jokainen voi kokeilla periaatetta kotona: Sinulla on edelleenkin ’lupa’ nalkuttaa läheisillesi, kunhan ryhdyt sen lisäksi sanomaan heille enemmän kivoja asioita ja antamaan positiivista palautetta AINA kun suinkin mahdollista! Huomaat, että kaikilla on pian parempi mieli ja kas, et tunne enää tarvetta nalkuttaa yhtä usein.

Kuten ryhmänohjauskoulutuksessa myös tiimivalmennuksessa hyvän tunnistaminen, vahvistaminen ja lisääminen ovat kaiken A ja O. Yhden valmennuspäivän aikana ehditään tehdä omasta tiimistä ”HYVÄ RYHMÄ”, tunnistaa ja harjoitella tiimiä tukevaa vuorovaikutusta ja saada käytännön keinoja yhteen tai kahteen tiimin kannalta olennaisimpaan asiaan, oli se sitten ideointia, palautteen antoa, ongelmanratkaisukeinoja tai vaikkapa marinan hyödyntämistä innovaatioiden synnyttämisessä. Vielä toinen valmennuspäivä ja tiimillä on riittävä yhteisymmärrys sekä olennaiset keinot ja taidot jatkokehittämiseen myös ilman valmentajaa.  Ja mikä parasta, kaikki tiimivalmennuksen työvälineet ovat suoraan sovellettavissa erilaisissa työtilanteissa sekä oman tiimin että muiden kanssa toimiessa.

Tiimivalmentajalle arvokkain palaute tulee tietysti osanottajilta: ”Valmennus muutti sen, miten vedämme paitsi omat kokoukset myös kokouksia muiden kanssa”, ”Sai huomaamaan, että olemme kaikki vastuussa tilanteiden sujumisesta”, ”Oli ihan käänteentekevää yksiköllemme”, "Näytti uusia puolia tutuissa työkavereissa", "Antoi hyvän alun uutena ihmisenä tässä tiimissä"...

Tätä duunia on kiva jatkaa!

Pilvikki 

Parasta meille kaikille?

Tämän vuoden aikana olen pohdiskellut erilaisten terveyssuositusten mielekkyyttä. Ja kun olen pohtinut, olen sekä provosoitunut että provosoinut aiheesta, viimeksi Euroopan Terveyspsykologisen Seuran (European Health Psychology Society, EHPS) kongressissa Ranskassa heinäkuussa.

Miksi ihmeessä? Asiantuntijatehtävissä suositukset ovat olleet yksi minunkin työni peruslähtökohdista. Niiden varaan on rakennettu kaikki terveyden edistämiseen tarkoitetut interventiot, joita olen ollut suunnittelemassa. Useimmissa luennoissani viittaan ainakin johonkin suositukseen. (Jos et ole tuttu suositusten laadinnan kanssa, niin suunnilleen näin se menee: Eri alojen huippuasiantuntijat laativat suositukset avuksi niin ammattilaisille kuin tavalliselle kansalle. Ensin he etsivät systemaattisesti kaiken saatavilla olevan tutkimustiedon, sitten arvioivat yksittäisten tutkimusten luotettavuuden tarkkojen kriteerien nojalla ja lopulta kokoavat “tieteellisen näytön” niistä tutkimuksista, joihin sopii luottaa. Näin ovat syntyneet mm. terveysliikuntasuositukset, ravitsemussuositukset, sekä lihavuuden ja useimpien kroonisten sairauksien hoidon ja ehkäisyn suositukset. Selkokieliset potilasversiot tiivistävät tiedon tavallisella kansalle.) Suositusten ansiosta olemme välttyneet hukkumasta epävarman tiedon tulvaan. Eikö kaiken siis pitäisi olla ihan mallillaan?

Suositusten päällimmäinen ongelma on, että ne perustuvat väestöä koskeviin tunnuslukuihin, mm. keskiarvoihin ja todennäköisyyksiin. Kansanterveyden näkökulmasta tunnusluvut ovat oikeita ja arvokkaita. Yksittäisen ihmisen kohdalla niiden käyttökelpoisuus saattaa kuitenkin olla yhtä hyvin nolla kuin täysi kymppi. Yksilöihin kohdistuva interventio ei voi rakentua pelkästään väestötasoon perustuvien suositusten varaan, vaan sen on onnistuttava nivomaan ne mielekkäällä tavalla yksilöiden tilanteeseen. Jotta tämä onnistuu, pitää yksilöiden olla mukana suunnittelussa ja tulla kuulluksi tasavertaisina kumppaneina. 

Toinen suuri ongelma on suositusten valtava määrä. Jos jokaisen asiantuntijatahon antamaa suositusta noudattaisi, pääosa valveillaoloajasta kuluisi puuhassa kepoisasti, unisuositukset mukaan laskettuna koko vuorokausi. Kuka haluaa viettää ohjelmoitua elämää? Haloo, en minä etkä varmaan sinäkään?

Kolmas ja ehkä suurin ongelma on asiantuntijatiedon ja omakohtaisen kokemuksen kautta hankitun tiedon välinen asetelma. Miten toimia, jos oma kokemus kertoo jotain aivan muuta kuin suositukset?  Jos se, mikä on parasta meille kaikille, ei olekaan yhtään hyvä minulle? Teenkö väärin, jos en noudata suositusta? Toisaalta, katoaako kykyni kuunnella itseäni, jos kuljen nöyrästi suositusten mukana?

Kaiken kaikkiaan suosituksista tulee jotenkin alamainen olo: niitä joko noudattaa (siis tottelee) tai ei (jolloin epäonnistuu tai rikkoo niitä – molemmat kuulostavat negatiiviselta). Väitän, että suositus ei anna ihmiselle mahdollisuutta tuntea itseään autonomiseksi, oman tiensä kulkijaksi, sankariksi, voittajaksi: etsin, keksin, löydän.  Nykypäivän ihmiselle nämä saattavat olla paljon tärkeämpiä arvoja kuin tottelevaisuus. 

Nyt asiantuntija sisälläni sanoo, että eihän suosituksia ole tarkoitettukaan sellaisenaan noudatettavaksi yksittäisten ihmisten elämässä. Oikeassa on. Jokaisen pitäisi ensin kääntää ne itselleen sopiviksi. Käytännössä siis valita ja muokata, kokeilla ja tunnustella. Samalla meidän asiantuntijoiden täytyy lopettaa suositusten noudattamisesta puhuminen ja kuuliaisuuden odottaminen. Sen sijaan voisimme kysyä: Mitä sinä suosittelisit itsellesi?

Parasta meille kaikille voisi olla kun kuuntelisimme itseämme ja toisiamme!

Pilvikki

Joskus on hyvä olla hiljaa…

Minkälaisissa ryhmissä sinä viihdyt? Kun olen kysynyt tätä “omissa” ryhmissäni, vastauksena on poikkeuksetta näitä asioita:

  • “Hyvässä ryhmässä olen tullut kuunnelluksi ja kuulluksi”;
  • “Kaikkien mielipiteitä on arvostettu ja ryhmän jäsenten erilaisuudelle on ollut tilaa”;
  • “Ryhmällä on ollut joku yhteinen päämäärä”;
  • “Ryhmässä on koettu ja opittu uutta yhdessä”;
  • “Ryhmässä on jaettu osaamista ja kokemuksia, iloa ja suruakin”;
  • “Ryhmässä on ollut myös huumoria ja hauskanpitoa”.

Hyvä ryhmä antaa voimaa ja yhdessä meistä tulee enemmän kuin osiemme summa. Hyvä ryhmänohjaaja rakentaa voimauttavan, hyvän ryhmän.

Kulunut vuosi on ollut minulle ahkeraa ryhmänohjauksen ja ohjauskoulutusten kehittämisen aikaa. Ohjaajille on kertynyt uusia työvälineitä kaikkiin ryhmän vaiheisiin: ryhmäyttämiseen, osallistavan työskentelyn tueksi, sekä ryhmän päättämiseen niin, että kaikille jää hyvä mieli ja onnistumisen tunne. Koulutuspalaute kertoo osanottajien saaneen käytännön taitoja, intoa ja rohkeutta ryhmän ohjaukseen. Uusien ohjaajien motivaation kannalta tärkeä on ollut koulutuksen antama kokemus: “Ryhmässä on älyttömän hauskaa, ja ryhmä todellakin kantaa!” Hyvien työvälineiden avulla on syntynyt kymmeniä uusia hyviä ryhmänohjaajia ja kymmenet vanhat ryhmänohjaajat ovat saaneet uusien työvälineiden lisäksi uutta intoa.

Tänä vuonna olen myös saanut nähdä satoa Ikihyvä Päijät-Häme –hankkeessa aloittamastani työstä ryhmänohjauksen hyväksi: Ikihyvän elintapaohjauksen malli leviää Suomessa uusille alueille ja joka vuosi uusia ryhmiä on edellistä vuotta enemmän. Australiassa raportoitiin hyviä tuloksia jo yli 10 000 ryhmäläisen joukosta. Englannissa malli on vastikään arvioitu näytön ja käytäntöön sopivuuden takia ykkösvalinnaksi diabeteksen ehkäisyyn. Australiassa toteutettu tutkimuksemme vertaisryhmien hyödystä diabeteksen omahoidon tukena on raportointivaiheessa ja Intiassa toteutettava vertaisryhmäinterventio diabeteksen ehkäisemiseksi on juuri pilotoitu. Molempien hankkeiden kokemuksia olen voinut hyödyntää Päijät-Hämeessä vertaisryhmätoiminnan kehittämistyössä ja toisaalta Päijät-Hämeen kokemukset ovat antaneet monia ajatuksia Intiaan vietäväksi.

Haluan kiittää kaikkia yhteistyökumppaneitani sekä koulutuksiini osallistuneita ihmisiä – ilman teidän aktiivista panostanne kaikki tämä ei olisi ollut mahdollista!

Vuoden lopuksi on hyvä hiljentyä. Tänään sen voisi tehdä yhdessä oman hyvän ryhmän kanssa vaikkapa alla olevalla uuden Ryhmänohjauspelini harjoituksella Silmät kiinni ja hiljaa.

Rauhallista Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta!

toivottaa Pilvikki

P.S. Muistathan lomien jälkeen kysyä erilaisia ryhmänohjauskokonaisuuksia. Jo yhden päivän koulutuksella voidaan kasvattaa käytännön ryhmänohjaustaitoja ja intoa ryhmässä toimimiseen! Tai entä jos kokeilisitte voimauttavaa ryhmäohjauskoulutusta myös oman työyhteisönne hyvinvoinnin lisäämiseen?

.....................................................................................................................................................................................

SILMÄT KIINNI JA HILJAA

Pyydä ryhmäläisiä sulkemaan silmänsä, pitämään ne kiinni ja hengittämään rauhallisesti.

Ohjaa heidät olemaan hetki ihan hiljaa.

Ohjaa sitten heidät kuiskuttelemaan neljä kierrosta ringissä:

  • ”Joskus on hyvä sulkea silmät.”
  • ”Joskus on hyvä puhua vain vähän”
  • ”Joskus on hyvä kuunnella.”
  • ”Joskus on hyvä olla hiljaa.”

Anna ryhmän olla hetki hiljaa, ennen kuin pyydät heitä avaamaan silmänsä.

.....................................................................................................................................................................................

Palaveripilvessä

Usvassa ja heikossa hapessa kulkevia palaveriammattilaisia kohtaa liiankin usein. Pehmeillä pilvillä iloisesti ratsastavia, seikkailusta nauttivia tyyppejä tapaa aikuisten työmaailmassa huomattavasti harvemmin. Keskiviikkona sain olla palaveripilvessä peräti kolmen eri asian parissa aamuyhdeksästä iltaseitsemään. Hyvän olon tunne kantoi seuraavaan aamuun asti – työelämä voi olla parasta huumetta (silloin kun sitä saa elää tärkeiden asioiden parissa mahtavassa seurassa)!

No mitä näissä pilvipalavereissa sitten tehtiin? Sopivassa suhteessa haihattelua ja kovaa työtä. Pää pilvissä ja jalat tukevasti maassa kiinni.  Eikö aukene? Okei, kerron vähän tarkemmin:

Aamu alkoi Ikihyvän Kaveriryhmäohjelman suunnitteluryhmän kanssa. Porukkaan kuuluu viisi Lahden terkkareiden elintapamuutosryhmässä ollutta naista ja miestä (eli tulevaa Ikihyvä-kaveria), kaksi ennakkoluulotonta ryhmäohjaajaa sekä Päijät-Hämeen Hyve-yksiköstä ikihyvät yhteistyökaverini Hokkasen Sari ja Päätalon Anna.

Keväällä kaikki kaverit halusivat osallistua kehittämiseen, mutta kukaan ei nähnyt itseään ottamassa roolia Kaveriryhmissä. Se ei haitannut, sillä Sari, Anna ja minä uskoimme, että nälkä kasvaa syödessä ja into intoillessa! Niinpä läksimme suunnitteluryhmässä liikkeelle miettien, minkälaisessa ryhmässä itse kukin viihdymme ja miten sellainen ryhmä synnytetään. Sekä tietysti kuunnellen, mitä tarkoitusta varten kaverit kaipaavat ryhmää jatkoksi terkkojen vetämille elintaparyhmille: “Hyvien kokemusten jakamiseen, toisilta oppimiseen, tukemiseen, yhdessä tekemiseen ja kokemiseen.” Sitten kehiteltiin ja kokeiltiin erilaisia hauskoja harjoituksia ryhmiä varten. Niistä syntyi kokonainen Kaveriryhmän työkalupakki, keskustelujen sparrauskysymyksineen ja ohjaajan vinkkeineen. Oheen putkahti Ryhmänohjauspeli, matalan kynnyksen menetelmä kenen tahansa oppia ryhmänohjaustaitoja. Sitä pelatessa kaikki suunnitteluryhmässämme ovat päässeet ohjaajiksi ja huomanneet osaavansa ja pärjäävänsä siinäkin roolissa.

Keskiviikon palaverissa kaverit ja ryhmänohjaajaterkat suunnittelivat yhdessä, miten kaverit otetaan mukaan elintaparyhmään niin, että matka terkan ohjauksesta kaveriryhmäksi tulisi sujumaan kaikkien kannalta mukavasti. Ohjaajat ja kaverit kävivät läpi esittelytapaamisen kulun, odotuksensa toisiaan kohtaan ja roolinsa eri harjoituksissa ja keskusteluissa. Myös mahdolliset kahnaukset (mm. “jos toinen ihastuu liikaa omaan ääneensä ja unohtaa ryhmän tarpeet”) ja niihin reagoiminen puolin ja toisin pohdittiin etukäteen, kaiken varalta! Palaveri päätettiin uteliaan odotuksen tunnelmissa – viikon päästä saadaan jakaa kokemuksia siitä, miten ensikosketus ryhmien kanssa on sujunut. Sarin ja Annan kanssa maltoimme fiilistellä hyvän prosessin tunnelmissa vielä lounaan ajan!

Iltapäivällä pilveilin Palmeniassa toimintakykyryhmäohjelman koordinaattorin Sirkku Kallion kanssa. Sirkku oli pari vuotta sitten viemässä motivoivaan voimaannuttavaan työtapaan perustuvaa Rytmi-ryhmäohjausta mm. työttömien työpajoihin ja silloin olemme viimeksi kouluttaneet yhdessä (Sipoossa Rytmistä innostuttiin niin, että Toimintakeskus Risteys pyörii nyt sen ideologian ympärillä!). Suunnittelimme ikääntyneiden toimintakyvyn edistämiseen tarkoitettujen toimintaryhmien kolmipäiväisen ohjaajakoulutuksen toteutuksen. Olimme molemmat kovasti innostuneita! Sirkku oli edellisessä koulutuksessa osanottajana, joten hänellä oli hyviä kehittämisideoita siitäkin näkökulmasta. Ryhmänohjauspeli pääsee ensimmäistä kertaa koulutukseen mukaan, helpottamaan siirtymistä “varsinaisiin” ryhmätehtäviin. Uusien tehtävien ja harjoitusten suunnittelu ja kokeilu on niin hauskaa, että joskus pitää vähän toppuutella itseään, jotta vanhat, hyväksi havaitutkin pysyisivät mukana!

Kolmas pilvi oli kultareunainen, eli tapaaminen vanhan työystävän Sirpa Laitinen-Väänäsen kanssa. Teimme vähän yhteistyötä kymmenen vuotta sitten, sen jälkeen vain satunnaisesti toisiamme kuulostellen. Nyt suunnittelemme ohjauskoulutusta Jyväskylään. Tästä tulee oikea de luxe –paketti, jossa Sirpa toteuttaa osan ja Routarinteen Simo (yhteistyökumppani ja ystävä ProImprosta) ja minä toteutamme osan. Osallistujat pääsevät pohtimaan ja havainnoimaan omaa työtapaansa sekä harjoittelemaan monipuolisesti vuorovaikutuksen ja ohjauksen työkalujen käyttöä. Työtilanteiden videointi ja vahvuuksien tunnistamisesta lähtevä, itsearviointiin tukeva työtapa kruunaavat kokonaisuuden. Melkein käy kateeksi osallistujia – onneksi pääsen mukaan kouluttajana!

Mikä tekee palaverista iloisen, innostuneen seikkailun? Ainakin se, että ollaan tärkeän asian äärellä, mutta ei liian vakavalla mielellä. Kuullaan toisiamme. Jaetaan vapaasti ajatuksiamme ja kokemuksiamme. Käytetään sitä, mitä osataan ja kurotetaan vielä siitä sopivasti yli. Rakennetaan yhdessä. Lopputuloksena on enemmän kuin kukaan olisi yksin saanut aikaan. Tässä pilvessä haluan herätä huomennakin!

Pilvikki